Maria Swanljung

Tämä blogikirjoitus julkaistiin yhdenvertaisuusvaltuutetun verkkosivuilla 18.2.2021.

Moninaisuuden puute suomalaisessa perinteisessä mediassa on edelleen ajankohtainen aihe, vaikka kehitystä tapahtuukin koko ajan. Syitä monimuotoisuuden puutteeseen on tietenkin monia, esimerkiksi se, että perinteinen media haastattelee edelleen enimmäkseen valtaa pitäviä. Tässä blogissa keskityn kuitenkin kahteen asiaan, jotka johtavat moninaisuuden puutteeseen perinteisessä mediassa: Haastattelutilanne ja median tapaa käsitellä ihmisoikeuskysymyksiä. 

Kun seuraan tai itse käyn keskustelua aiheesta median edustajien kanssa, saan usein selitykseksi, että kyllä naisia ja vähemmistöihin kuuluvia yritetään saada haastateltavaksi ”mutta kun he eivät suostu”. Tämän jälkeen peräänkuulutetaan rohkeutta mahdollisilta haastateltavilta ja sysätään vastuu heille: Jos vähemmistöihin kuuluvat vaan olisivat vähän rohkeimpia niin median moninaisuus lisääntyisi. Minä peräänkuulutan vastuuta medialta: Mistä johtuu, että haastattelutilanne nähdään niin pelottavana, että haastattelua ei uskalleta tai haluta antaa, vaikka on aiheen asiantuntija tai kokee asian tärkeäksi? 

Väitän, että toimittajat unohtavat miten vaativa tilanne haastattelu tai osallistuminen esimerkiksi television keskusteluohjelmaan monelle ihmiselle todella on. Tämä pätee myös ihmiseen, jolla on kokemusta mediasta ja on itse esimerkiksi politiikan kautta valinnut julkisen elämän. 

Useat vähemmistöihin kuuluvat henkilöt kuvailevat haastattelutilannetta vaikeaksi, koska heidän pitäisi edustaa ryhmäänsä ja puolustaa koko ryhmän oikeuksia. Samaan aikaan he pistävät itsensä likoon, avaavat kotinsa tai puhuvat oman taustansa kipukohdista ja historiasta, joka voi olla täynnä avoimia haavoja. Toimittaja, joka lähtee tilanteeseen kliinisellä asenteella, että faktoja tässä vain haetaan tai hakee vahvistusta ennakkoasetelmaan, voi tehdä suurta vauriota. 

Haastattelutilanteessa toimittaja saattaa myös yrittää tunkea vähemmistön edustajaa tiettyyn muottiin ja korostaa stereotypioita. Asiantuntijaa halutaan esimerkiksi kuvata ostoskeskuksessa, joka ei millään tavalla liity häneen tai hänen aihealueeseensa, mutta korostaa vähemmistön stereotypioita. Toimittaja saattaa esittää kysymyksiä, jotka hän aloittaa hokemalla ”tätä ei varmaan saisi kysyä, mutta kysyn kuitenkin” ja penää mielipidettä. Useimmat ihmiset haluavat haastattelutilanteessa kiltisti vastata toimittajan kysymyksiin. Toimittaja ajattelee, että ainahan voi kieltäytyä, mutta ihmiselle, jota ei ole tiukasti mediavalmennettu vastaamisesta kieltäytyminen on iso asia. Ylipäätään suostutaan kaikkeen mitä toimittaja pyytää, mutta haastattelun jälkeen ihmiselle voi tulla jopa hyväksikäytetty olo. 

Susani Mahadura ja Olli Seuri käsittelevät turvallista haastattelua podcastissa Avoin kysymys (areena.yle.fi)Avautuu uudessa välilehdessä. Podcastissa Mahadura korostaa, että kun ihmistä haastatellaan vaikeasta aiheesta, on äärimmäisen tärkeää, että hänelle luodaan turvallinen olo.

Entä median tapa käsitellä ihmisoikeuskysymyksiä? Lukuisat mediatutkimukset tulevat samaan tulokseen: Vähemmistöön kuuluvia (vammaisia ihmisiä, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, etnisiä vähemmistöjä) kuvataan useimmiten mediassa uhreina tai hankalina valittajina. Kun vähemmistöön kuuluva kertoo oikeusloukkauksista tai oikeuksien puutteista (oikeuksia, jotka enemmistölle ovat itsestään selviä arkisia asioita kuten liikkuminen paikasta toiseen) hänet kuvataan vihaisena taistelijana, joka penää (etu)oikeutta ja muutosta tai antaa ”täystyrmäyksen” kehitykselle, joka loukkaisi hänen tai hänen ryhmänsä ihmisoikeuksia. 

Median perinteiset uutiskriteerit sopivat huonosti aiheisiin, joissa käsitellään ihmisoikeusloukkauksia, esimerkiksi syrjintää. Ihmisoikeuskysymyksissä haetaan vastakkainasettelua, jossa vähemmistöön kuuluva pahimmassa tapauksessa joutuu puolustamaan omaa ihmisyyttään esimerkiksi poliitikkoa vastaan, jolle toisen identiteetti ja elämä on vain mielipidekysymys. Trasek avaa tätä hyvin kirjoituksessaan (Facebook) Avautuu uudessa välilehdessätilanteesta, jossa transhenkilöä haettiin vastakkainasettelutilanteeseen Ylen ohjelmaan.

Yhdenvertaisuuskysymyksistä tehdään liian usein juttuja, joiden tarkoitus on saada enemmistö pöyristymään vähemmistön väitetyistä vaatimuksista siitä, että asiat joko täytyy tehdä toisin tai ”mitään ei saa tehdä”. 

Kun yllä oleviin asetelmiin vielä lisätään se viharyöppy somessa, joka suurella todennäköisyydellä kohdistuu haastateltavaan mediaesiintymisen jälkeen (joka nimenomaan saa polttoainetta median valitsemasta vastakkainasetteluasetelmasta), kynnys osallistua julkiseen keskusteluun perinteisen median kautta on vielä korkeampi. Myös tämä on ihmisoikeuskysymys ja jokaisen median, joka väittää olevansa demokratian ja ihmisoikeuksien puolella tulisi miettiä omaa rooliaan, kun seuraavan kerran vähemmistöön kuuluva tai nainen kieltäytyy antamasta haastattelun. 

Tämä blogikirjoitus julkaistiin yhdenvertaisuusvaltuutetun verkkosivuilla 13.1.2020

Valtioneuvoston kanslia julkaisi vuoden 2019 lopussa uuden ohjeen valtion viestijöille. Uudessa valtionhallinnon tehostetun viestinnän ohjeessa määritellään periaatteet ja toimintatavat valtionhallinnon viestinnälle normaaliolojen tehostettua viestintää vaativissa tilanteissa ja viestinnälle häiriötilanteissa. Tässä viestintäohjeessa yhdenvertainen viestintä ja saavutettavuus nousevat kiitettävästi esiin tärkeinä asioina. Ohjeesta on kuitenkin pitkä matka käytäntöön. Hyvällä viranomaisviestinnällä pitäisi olla kunnianhimoisempi tavoite kuin lakien säätämät minimitavoitteet siitä, millä kielillä ja mitkä kohderyhmät huomioon ottaen viestintää tehdään. Viestinnässä kaiken perusta on luonnollisesti, että viesti ymmärretään ja että viesti menee perille. Tehostetun viestinnän osalta, mahdollisessa kriisitilanteessa, tärkeäksi muodostuu myös se, että hyvä viestintä luo turvallisuuden tunnetta ja rauhoittaa ihmisiä. Siksi onkin erityisen tärkeää ottaa yhdenvertaisuus ja moninaisuus huomioon viestinnässä. Esimerkiksi kenellekään ei pidä tulla sellainen olo, ettei tätä viestiä ole tarkoitettu minulle.

Tehostetun viestinnän ohjeessa todetaan, että luottamus ja luotettavuus ovat henkisen kriisinkestävyyden lähtökohta. Ohjeessa lukee ”Suomessa henkistä kriisinkestävyyttä rakennetaan muun muassa vahvalla demokratialla, avoimuudella, sanan- ja mielipiteenvapaudella, median riippumattomuudella sekä avoimella ja moniäänisellä kansalaiskeskustelulla.” Ohjeessa todetaan myös, että suomalaiset, tutkimusten mukaan luottavat viranomaisiin. Mutta luottavatko todella kaikki, ja miten lisäämme luottamusta niissä kohderyhmissä, joissa luottamus ei ole niin vahva?

Turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteen varmistamiseksi viranomaisviestinnän pitää olla sellaista, että ihmiset myös kokevat tulevansa huomioiduksi. Eri kohderyhmien huomioonottaminen on esimerkiksi sitä, että viestintä tapahtuu teknisesti ja kielellisesti tavalla, jolla mahdollisimman moni ymmärtää. Mutta myös sisältö, ja ilmaisutapa on tärkeä. Viranomaisviestinnässä pitää huomioida monimuotoisuus, niin kuvissa, kielivalinnoissa kuin esimerkeissäkin. Tässä on tapahtunut parannusta viime vuosien aikana, mutta esimerkiksi vammaiset ihmiset näkyvät edelleen harvoin muussa yhteydessä kuin sellaisessa, jossa kerrotaan nimenomaan vammaisille ihmisille kohdistetuista palveluista.

Viranomaisen tulisi myös välttää stereotypioita ja yrittää nähdä asiat eri näkökulmista. On myös hyvä muistaa, että jos viranomainen haluaa elävöittää viestintää tarinoilla tai kielikuvilla, voi olla, että joku kohderyhmä ei pysty samaistumaan tai ymmärtämään mitä oikeasti tarkoitetaan. Esimerkiksi urheilutermit voivat olla etäännyttäviä.

Se, miten asiat ilmaistaan, muuttuu entistä tärkeämmäksi, kun viranomainen joutuu punnitsemaan, mitä kerrotaan nopeasti muuttuvassa kriisitilanteessa. Toisaalta viranomaisten pitää kertoa mahdollisimman paljon, mahdollisimman nopeasti, varsinkin tänä päivänä, kun huhut ja disinformaatio leviävät nopeammin kuin koskaan. Tällaisessa tilanteessa riskit stereotypioiden vahvistamiseen ja tiettyjen ryhmien leimaamiseen kasvavat.  Pahimmassa tapauksessa viestintä ei lisää turvallisuuden tunnetta vaan vahvistaa vihaa ja turvattomuutta, esimerkiksi vahvistamalla ennakkoluuloja ja rakentamalla me ja te -asetelmia ryhmien välillä.

Jos viranomainen on onnistunut luomaan vahvan luottamussuhteen laajasti kaikissa kohderyhmissä yhteiskunnassa sekä toiminnallaan että viestinnällään, riskit kriisitilanteessa pienenevät. Päivittäisviestinnän pitää siis olla mahdollisimman monipuolista ja eri kohderyhmät huomioonottavaa.

Viittomakielisten henkilöiden palveleminen mainitaan erikseen ohjeessa ja suosituksena on, että viranomainen käyttäisi tulkkausta viittomakielille tiedotustilaisuuksissa. Itse ajattelen, että tämä ei riitä viittomakielisten henkilöiden palvelemiseksi. Tänä päivänä on todella helppoa tehdä videomateriaalia ja meillä viranomaisilla voisi olla paljon enemmän materiaalia viittomakielellä, sekä suomeksi että ruotsiksi. Toivoisin rutiineja, joissa jopa tärkeä Twitter-päivitys voitaisiin nopealla aikataululla tulkata esimerkiksi mobiilikameralla kuvattuna. Yksi tavallinen väärinkäsitys on, että viittomakieltä käyttäville henkilöille pitäisi tulkata vain äänet, että suomenkielinen kirjoitettu teksti palvelee viittomakielisiä henkilöitä yhtä hyvin kuin viittomat. Tämä ei ole suinkaan aina totta. Kirjoitettu kieli on viittomakieltä puhuvalle vieraskieli, jota jotkut osaavat todella hyvin ja toiset taas eivät. Shokissa ja kriisitilanteessa, kielitaito heikkenee.

Yhdenvertaisuuden ja saavutettavan viestinnän riittävä huomioonottaminen arjessa luo hyvän perustan poikkeusoloja varten.

Under den senaste veckan har det på Twitter diskuterats ivrigt kring medieforskning och om journalister tar del av den forskning och akademisk litteratur som finns.

Eftersom jag nyligen plöjt igenom en massa akademisk litteratur då jag slutfört mina magistersstudier inspirerades jag att göra en rekommendationslista. Det här är inte splitterny forskning men aktuell ändå.

Böcker jag tycker alla journalister borde läsa:

• Om hur funktionsnedsättning beskrivs i media:
  • Allt som Beth Haller skrivit men särskilt den här boken:
    • Representing Disability in an Ableist World. Essays on Mass Media
• Om minoriteter i media:
  • Allt som Camilla Haavisto skrivit men särskilt den här:
    • Variera mera, inkludera flera: åtta essäer om medier, mångfald och migration
• Om medieetik i dagens globala och digitala värld. Mycket bra tankar om vad som är journalistikens och mediernas uppgift:
  • Radical media ethics: a Global approach
• Om hur populistiska partier utnyttjar de klassiska nyhetskriterierna i sin kommunikation:
  • Populist communication in Europe
• Om journalistikens roll i dagens samhälle

  • Rethinking journalism again : societal role and public relevance in a digital age.

Igår behandlade Opinionsnämnden för massmedier, där jag är publikens representant för tredje året, en insändare som var djupt kränkande mot sexuella minoriteter.

Läs beslutet här

Nämnden beslöt, efter en lång och bra diskussion, att mediet som publicerade insändaren inte skulle fällas. Jag röstade mot ett friande. Här är mina motiveringar för varför texten borde ha fällts på basis av regel 26:

26. Allas människovärde ska respekteras. Etniskt ursprung, nationalitet, kön, sexuell orientering, övertygelse eller därmed jämförbar egenskap ska inte framställas på ett ovidkommande eller nedlåtande sätt.

Nämnden motiverade friandet med att det var viktigt för samhället att få veta vad prästen som skrev insändaren tycker och tänker. Jag köper den motiveringen, och håller med. Det är viktigt att journalistiken bevakar betydande personers ageranden, men det finns olika sätt att göra det. Det är en helt annan sak att göra en artikel med huvudbudskapet ”prästen har fientliga åsikter om sexuella minoriteter” och att publicera en insändare som får stå ensam på mediets opinionssidor med huvudbudskapet ”homosexualitet är onormalt och motbjudande”.  Mediet kunde till och med ha citerat delar av insändaren, också de mest nedlåtande bitarna och samtidigt ifrågasatt dem och ramat in dem så att helheten varit mer respektfull.

Regel 26 finns i journalistreglerna av en orsak. Den är en del av människorättsprinciperna som hittas bland annat i grundlagen, diskrimineringslagen och i många mediers programprinciper om att främja demokrati och mänskliga rättigheter samt jämlikhet. Journalistiken har alltid setts som en viktig del av en välfungerande demokrati.

Redan i flera år har en diskussion om vad som får sägas och inte sägas pågått. Diskussionen blir tyvärr ofta väldigt svartvit och åsikterna påstås vara att man antingen ska få säga vad som helst eller inget alls. Jag hör också journalister motivera att de släpper in hatretorik i de traditionella medierna eftersom det är viktigt att de här åsikterna syns inom ramarna för en etisk samhällsdebatt, och inte bara i de sociala mediernas vilda västern. Det här är en utmärkt utgångspunkt men då måste också det journalistiska rummet ha en hög etisk standard och inte själv göra sig skyldigt till det svartvita antingen eller tänket.

Det går att prata om svåra saker på ett respektfullt sätt. Om den traditionella journalistiken skall överleva så är det just detta som är överlevnadsreceptet. Det enda som skiljer journalistiska produkter från annat informationsflöde är att medierna väljer att vara noggranna i de publicistiska beslut man fattar, att man gång på gång går tillbaka till sina egna journalistiska principer, att man fullföljer uppdraget som samhällets vakthund genom att värna om de mänskliga rättigheterna och genom att följa alla de etiska regler man själv har satt upp.

Yle Akuutti behandlade hur den digitala utvecklingen gett nya hjälpmedel för personer med funktionsnedsättning, i det här fallet personer med synskada.

Att ta sig an ämnen om minoriteter är svårt för media och ibland funderar jag om jag ställer för höga krav, och hakar upp mig i onödan. Men samtidigt känner jag att det skulle vara relativt lätt att komma bort från att stärka de värsta, också i forskningen bevisade, stereotypierna.

Ta den här artikeln till exempel. Delarna om teknologin och hjälpmedlen är jätteintressant. Och Rafaels berättelse är också intressant. Men han är ändå 12 och jag tycker att tonen som används om honom är onödigt dumförklarande. Dessutom stärker den ett utanförskap. ”…hän tervehtii tomerasti.” Man kan väl ändå förvänta sig att en 12-åring kan hälsa och bete sig mot vuxna?

Det här är en typisk hjälteinramning som i den här artikeln inte är så jätte stark men som i sin värsta form leder till det som kallas inspirationsporr. Då man hela tiden beskriver personer med funktionsnedsättning och deras alldeles vanliga vardag som något som fantasktiskt och häpnadsväckande, stärker man egentligen stereoptypin om att livet med funktionsnedsättning borde vara svårt och hemskt.

Jag har inte skrivit blogg på många år. Däremot har jag varit aktiv på andra sociala medier, bland annat Facebook och Twitter. Nu har jag hur som helst bestämt mig för att samla lite längre texter igen här på min egen webbsida också. Jag har dessutom länkat in lite gammalt material.

Vi ordnade en diskussion på SuomiAreena som handlade om mångfald i media och i samband med det skrev jag ett blogginlägg om ämnet som publicerades i diskrimineringsombudsmannens blogg.

Inlägget på finska hittar du här och på svenska här.